Vankilamatematiikasta ja tuomioista

Vankilamatematiikasta ja tuomioista

Tuomio on keskimäärin reilu yhdeksän vuotta vankeutta, jos tappaa jonkun toisen ihmisen. Kuulostaa pitkältä ajalta mutta sitä se ei välttämättä ole. Ensimmäisellä kerralla vankilassa on luettava tiilenpäitä vain neljä vuotta. Ei kovin kummoinen rangaistus siitä, että toiselta ihmiseltä lähti henki. Näin se vankilamatematiikka kuitenkin menee. Jos tappaa toisen kerran, siinä tapauksessa joutuu istumaan vankilassa jo liki kuusi vuotta. Harvinaisia ovat tapaukset, joissa tuomiota suoritetaan sen verran kuin tuomari määräsi. Elinkautiset eivät nekään kestä kovin pitkään. Tämä juttu ei käy tavallisen pulliaisen oikeustajuun.

Suomessa olisi syytä muuttaa lakeja ja asetuksia siten, että kun tuomari antaa tuomion, se olisi selvä heti julistettaessa. Tuomitulle kerrottaisiin selkeästi päivämäärä, jolloin hän vapautuu vankilasta. Siinä säästyisi valtiolta pitkä penni, kun suuri joukko virkamiehiä voisi tehdä jotain järkevämpää kuin laskea monimutkaista vankilamatematiikkaa käyttäen tuomion pituuksia. Uskon, että tuomarit ovat kyllin valistuneita puntaroimaan oikean mittaisen rangaistuksen ihan suoraan.

Olen useasti kuullut väitteen, että rangaistuksia ei tule kiristää, koska vankila ei paranna eikä ehkäise rikollisuutta. Tämä on kyllä todella nurinkurinen ajatus. Kaunis ja humanistinen ajatus varmasti mutta perustavalla lailla harhainen. Ennaltaehkäisy olisi pitänyt onnistua jo ennen tuomarin eteen joutumista. Vapauden menetys on rangaistus. Rikolliset pannaan vankilaan, koska heitä ei haluta pitää rehellisten ihmisten kiusana turuilla ja toreilla. Mitä pitempään rikolliset ovat vankilassa, sitä kauemmin tavalliset ihmiset ovat turvassa.

Tuomion pitäisi olla selkeä ja riittävän pitkä. Lapsiin kohdistuvissa rikoksissa ainakin kaksi kertaa ankarampi kuin muuten.

Pakolaisista, osa 1

Pakolaisista, osa 1

Pakolaiset on tunteita kuumentava aihe politiikassa. Välillä tuntuu, että siinä ei ole kuin kaksi ääripäätä, suvakit ja rasistit. Tiedän kokemuksesta, että sieltä välistä oikea suhde pakolaisiin löytyy. Minäpä kerron.

Ensimmäisen ulkomaalaisen näin kolmevuotiaana Helsingin reissulla. Tuijotin mustaa miestä rautatieasemalla niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Vähän myöhemmin kuulin, että Chilestä tulisi Suomeen pakolaisia. Sitten pakolaisia tuli Vietnamista. Muistaakseni heistä ei kyllä kovin suurta numeroa tehty.

Somaliasta tulevat pakolaiset herättivät jo vähän enemmän närää. Ei mikään ihme, sillä afrikkalaisilla ei ole mainetta ahkerana ja työteliäänä kansana kuten aasialaisilla. Muutaman heistä jo ylittivät uutiskynnyksen syyllistymällä rikoksiin.

Mutta tämä 2015 Suomeen rynnännyt lauma vasta herätti ihmiset huomaamaan, että tässä pakolaishommassa on tosi kyseessä. Suomen olisi pitänyt ottaa rajatarkastukset käyttöön ja estää maahantulo. On käsittämätöntä, että muut EU-maat antoivat yli kolmenkymmenentuhannen ihmisen matkustaa Euroopan halki Suomeen saakka. Pelkästään tämä olisi hyvä syy erota koko puljusta.

Kyllä arabimaiden pitäisi huolehtia omista pakolaistaan. Siellä on Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä yllin kyllin tilaa kaikille. Jos pakolaisia välttämättä halutaan Eurooppaan ja Suomeen ottaa, niin tässä asiassa en ole tasa-arvon kannalla. Lapset ja naiset ensin. Nuoret miehet selvitelkööt välinsä, ja kun ovat oppineet elämään rauhassa, niin ne palaavat, jotka haluavat. Chilen pakolaista käsittääkseni aika moni palasi kotimaahansa olojen rauhoituttua.

Sen sijaan nämä muslimipakolaiset kyllä ihmetyttävät. He lähtevät pakoon yhteiskunnan sortoa mutta sitten he kuitenkin vaativat, että heidän pitäisi saada viljellä oman kulttuurinsa heikoimpia saavutuksia, kuten sukuelinten silpomista, naisten alistamista ja sharia-lakia. Tämä ei oikein herätä minussa myötätuntoa. Samoin kummastuttaa se, että pakolaisina tänne tulleet lähettävät jälkikasvua entiseen kotimaahansa koraanikouluun. Väitän, että sellaisessa tilanteessa alkuperäinen kotimaa on kyllin turvallinen palata koko perheelle.

Tavallinen maahanmuutto on sitten ihan eri asia kuin pakolaisuus. Työn ja perheen vuoksi tänne muuttavien byrokratiaa olisi helpotettava. Suomi tarvitsee lisää ihmisiä. Mutta kyllä siinä pitää tolkku olla mukana. Määrä ei tässäkään asiassa korvaa laatua.

Kansanedustajien kausista

Kansanedustajien kausista

Kansanedustajien kausia tulisi rajoittaa kahteen perättäiseen kauteen. Kaleva-lehden kyselytutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista kannattaa ajatusta. Ei se mikään ihme ole, yleensä yli puolet suomalaista on oikeassa aina, se on demokratiaa.

Kalevan artikkelissa pitkän linjan kansanedustaja Päivi Räsänen ei innostu ajatuksesta vaan sanoo: "Monet äänestäjät arvostavat kokemusta, ja minulla on nykyään paljon enemmän osaamista ja kokemusta kuin kahden ensimmäisen kauden aikana". Oma perse on Päivilläkin lähimpänä. Onhan jokaiselle aivan selvää, että kyllä kahdeksassa vuodessa kansanedustajana irtoaa niin kauas tavallisen kansalaisen elämästä, että suhteellisuuden taju ja tieto tavallisen tallaajan asioista hämärtyy täysin. Kokemusta tulee vain politiikasta, suhmuroinnista, koplauksesta ja lehmänkaupoista. Sitä on Päivi Räsäsellä, Ben Zyskowiczilla ja Mauri Pekkarisella varmasti aivan riittävästi.

Jokainen normaalilla älyllä ja taidoilla varustettu kansalainen oppii varmasti eduskunnassa tarvittavat taidot vuodessa. Jos ei opi, on se aivan väärä paikka kyseiselle henkilölle. Kolmessa seuraavassa vuodessa on sitten työ tehtävä niin hyvin, että äänestäjät suovat vielä jatkokauden. Toisen kauden jälkeen voi sitten pyrkiä Euroopan parlamenttiin tai ihan muihin töihin. Onhan täällä tavallisten ihmisten maailmassa aktiivimalli, kyllä entiselle kansanedustajalle töitä varmasti järjestyy. Kaikki sopeutumisjutut, joita edustajat ovat itselleen kehittäneet, tulisi myös lopettaa. Kyllä edustajallekin ansiosidonnainen riittää.

Kaksi kautta kitkisi korruptiota, ”hyvä veli”-systeemiä ja olisi monella tapaa nykyistä parempi. Työssäni vankilassa olen tuntenut monia ihmisiä, jotka ovat laitostuneet. He pärjäävät vankilassa hyvin, niin hyvin, että vapauden koittaessa pyrkivät takaisin kaikin mahdollisin keinoin. He eivät pärjää kovin hyvin siviilissä. Aika moni nykyinen kansanedustaja on kansanedustajalaitostunut. Eivät he enää muusta tiedä. Älä siis äänestä vanhaa tuttua vaan äänestä eduskuntaan tuoretta verta!

Ilmastonmuutoksesta

Ilmastonmuutoksesta

On muotia ja ajan hengen mukaista olla huolissaan ilmastonmuutoksesta. Minä en ole. Ilmasto on muuttunut aina ja tulee aina muuttumaan, se on väistämätöntä. Jos se ei olisi muuttunut, olisi Suomessa edelleen pari kilometriä jäätä maan päällä. Joo, ihan hölmöä sanoa näin mutta suuressa mittakaavassa niin se vain on.

Ihmisen toiminta vaikuttaa ilmastoon mutta olen varma, että ihmiskunta ratkaisee ongelmat. Ratkaisut eivät kuitenkaan ole polttomoottorien kieltäminen, dieselin kieltäminen, metsänhakkuiden kieltäminen ja talojen lämmittämisen kieltäminen puulla. Kaikkein pöljimmät utopistit ehdottelevat kaiken mahdollisen kieltämistä, lehmätkään eivät saisi piereskellä. Kaikkein hurjimmat intoutuivat sulkemaan ydinvoimalansa, esimerkiksi saksalaiset. Ranskalaiset, jotka ovat aina ymmärtäneet oman etunsa päälle, sen sijaan tuottavat sähköä edelleen enimmäkseen ydinvoimalla. Saksalaiset ilmastoaktivistit tuottavat ilmakehään omilla energiaratkaisuillaan merkittävästi enemmän hiilidioksidia kuin ranskalaiset. Onneksi Suomeen rakennetaan ydinvoimaa hitaasti mutta varmasti.

Energian kulutus ei tule vähenemään, sitä tarvitaan aina vain enemmän ja enemmän. Ydinvoima ja aurinkovoima ovat kelvollisia ratkaisuja. Suomessa kun aurinko ei juuri paista, niin ydinvoimaa tarvittaisiin lisää. Suomen pitäisi olla ydinvoiman suurvalta ja sähkön viejä. Sähkönsiirtoyhtiöt pitäisi ostaa takaisin valtiolle. Suuri kusetus pitäisi lopettaa. Kyllä ne markkinahintaan myisivät, se on varmaa.

Jokainen ihminen saa tehdä ilmastotekoja, jos siltä tuntuu. Turhaa sappea sen takia on kuitenkin turha kiehuttaa. Politiikkojen vaahtoaminen tästä Suomen kannalta kovin merkityksettömästä asiasta on aivan turhaa. Loppujen lopuksi tiedemiehet, tiedenaiset ja teknologia ratkaiset tämän ongelman. Politiikoilla ei siinä asiassa ole juuri mitään tekemistä.

Lähtölaukas ehdokkuuteen

Kerron, koska kaikki haluavat tietää. 

Olen Jouni Kolehmainen. Tähtiliikkeen kansanedustajaehdokas Hämeen vaalipiirissä. Tässä blogissa kerron miksi.

Olen elämäni varrella seurannut pöyristyneenä politiikkaa. Valheellisia lupauksia, ahnetta oman edun tavoittelua, takinkääntöä, käsittämättömän outoja päätöksiä, kansan tavallisesta elämästä täysin vieraantuneita poliittisia broilereita, koplausta ja suhmurointia. Miksi hitossa haluaisin tuohon vastenmieliseen touhuun mukaan?

Ihan sen takia, että siellä olisi edustamassa kansaa edes yksi mies, joka uskaltaa sanoa mielipiteensä asiasta kuin asiasta ja myös sen ruman sanan niin kuin se on. Olen työssäni nähnyt ja kokenut huonoa johtamista, tarpeetonta ja monimutkaista byrokratiaa ja suoranaista holtitonta veroeurojen tuhlaamista. Sitä minä haluan lähteä kitkemään.

Ehdokkaaksi päätin ruveta, kun netissä törmäsin uutiseen, jossa kerrottiin vale-ehdokkaasta. Tutkin tarkemmin asiaa, ja Seitsemän tähden liikkeen nettisivuilta huomasin, että he etsivät aktiivisesti ehdokkaita kansanedustajaksi. Luin tarkasti ehdot ja mihin sitoutuisin. Viisi Tähtiliikkeen periaatetta tuntuivat heti tutuilta, kaikki olivat selkeitä, kannatettavia asioita, jotka aivan hyvin voisin allekirjoittaa. Täytin lomakkeen ja lähetin sen.

Vastausta ei kuulunut, joten päätin olla itse aktiivinen. Menin käymään Kouvolassa Paavo Väyrysen kysely- ja vastaustunnilla. Paavo Väyrynen piti puolen tunnin alustuksen ja kertoi Tähtiliikkeen taustoista ja politiikasta muutenkin. Hän kehotti paikalla olijoita hakeutumaan ehdokkaaksi. Siellä ilmottauduin uudestaan ehdokkaaksi. Paavo kirjoitti nimeni kalenteriinsa ja jo seuraavalla viikolla asiat rullasivat eteen päin. Hämeen edustaja soitti minulle ja piti tiukan kuulustelun  puhelimitse. Ennen pitkää sain sähköpostiini viestin, että minut oli kelpuutettu ehdokkaaksi.

Olen havainnut, että vanhoissa puolueissa on vaikeaa päästä etenemään politiikassa. Kansanedustajaehdokkaaksi pääseminen niissä vaatii vuosien nyökyttelyn ja kumartelubn oikeille ihmisille ja iljettävän monen puoluepukarin perseen nuolemisen. Siihen ei minusta ole. Olen tottunut sanomaan mielipiteeni asioista, vaikka ihan aina se ei ole ollut oman edun mukaista. Niin aion tehdä myös eduskunnassa. Kun on iso ja ruma, on helppo sanoa myös ikäviä asioita suoraan.

Tässä blogissa nyt ennen vaaleja kerron mielipiteeni kaikista tärkeistä ja myös vähemmän tärkeistä asioista. Kysymyksiä saa esittää. Vastaan niihin mielelläni.